tiistai 3. joulukuuta 2013

SUOMALAISEN TEATTERIN JUURILLA: Hyödyllinen kuin kansakoulu, tarpeellinen kuin sauna!




What does the fox say? Mainoksesta löytyi tuttuja kasvoja, mm. kurssikaverini Johanna Kokko,
entinen työkaveri Kirsi Tarvainen sekä Lasse Pöysti, Myrskyn Prosperona vm. 1993.

Pahoittelut, että kiertueemme viimeisen keikan raportointi kesti, olin matkoilla ja sen jälkeen erilaisissa hässäköissä. Kirjoitin myös mielenkiintoisen vastineen Näyttelijäliiton jäsenlehteen Ämyriin koskien Fosforinhohtoista lurjusta. Pari erittäin tunnettua vanhempaa kollegaa oli pahoittanut mielensä… tulnen julkaisemaan tekstit tai ainakin omani sitten kun ne ovat tulleet julki lehtemme ilmestyttyä, ennen joulua.  

Porin Teatterilla on ilman muuta yksi Suomen hienoimpia taloja & päänäyttämöitä, onhan se omassa sarjassaan Åbo Svenskanin, Aleksanterin teatterin ja Kansallisteatterin seurassa. Punaista samettia, kultaa ja vanhan ajan tunnelmaa. Myös suomalaisen ammattiteatterin synty kytkeytyy Kaarlo Bergbomin kautta vahvasti Poriin. Nykyisenlaista ammattilaisuutta Porissa on harjoitettu 1920-luvulta lähtien. Teatterinjohtajina on ollut mielenkiintoisia nimiä, mm. Helge Ranin, Glory Leppänen (Aino Acktén tytär, varhaisia suomalaisia naisohjaajia ja -johtajia, myös Viipurissa, Tampereella ja Helsingissä), Matti Kassila ja Kurt Nuotio


 
Porin Teatteri by November Night. Vasemmalla murrekirjailija Hj. Nortamo.

Tällä hetkellä taloa johtaa ÅST:sta 2007 tullut Patrick Drake. Talon historiaa voi lukea tästä
http://www.porinteatteri.fi/teatteritalo.php

Porin suuren puolen yleisöaulassa julistetaan totuuksia 1870-luvulta!

Pienen näyttämön valopöytä on vekkulisti katsomon sivussa.
Paperilla valoiskumme, 15 kpl.

Vierailumme kuitenkin tapahtui pienellä näyttämöllä, 70-luvulla rakennetussa lisäosassa, joka kätkee alleen myös työntekijöiden pukuhuoneet ja sosiaalitilat. Ei kauneudella pilattu, mutta kokonsa puolesta toimiva. Porissakin on tullut käytyä muinoin useampaan kertaa, tuttuni olivat töissä täällä töissä pariinkin otteeseen vuosituhannen vaihteen molemmin puolin.

Pieni näyttämö, ns. musta laatikko, oli keikallemme entistä pienempi, kahden muun näytelmän lavasteet (Pippuridino lapsille ja Päällystakki aikuisille, tällä hetkellä Suomessa suosittu Gogol-sovitus) oli jätetty pystyyn ja peitetty mustilla verhoilla. Lavatila ei jäänyt kovin syväksi ja taisi olla kiertueemme pienin. Tämä on toisaalta ollut rikkaus, esiintyä erikokoisissa saleissa, mutta olisihan päänäyttämö visuaalisuudellaan sopinut patinoituun teemaamme. Se ei kuitenkaan olisi täyttynyt yleisöstä, jota Porissa oli katsomossa reilu kolmekymmentä, jota sinänsä voinee pitää ok:na maanantai-illan saldoksi. (Rauman esityshän, jonka piti olla edellisenä päivänä, oli peruttu muutama viikko aikaisemmin). Eli katsojamäärissä säilyi vaihtelua loppuun asti. Edeltävän viikon idän esitysten saldot olivat 100, 130 ja 50 katsojaa.

Olimme siis olosuhteiden pakosta varsin lähellä katsojia, tällaisia keikkoja on tullut tehtyä paljon aiemmin, nyt 100-v. kiertueella vain on tullut totuttua isompiin stageihin. Luultavasti valojen tulokulma katosta aiheutti sen, että ison osan näytelmän tuijotin pimeyttä, kirkkaat spotit estivät katsekontaktin yleisöön. Kävi jopa niin, ettäen ensin osannut hahmottaa missä kaikkialla heitä katsomossa istui ja jätin vahingossa projisoimatta yhteenkulmaan. Show meni hyvin, en saanut aikaan suuria reaktioita yleisössä,
mutta hyvä perusmeininki tuntui olevan.

Mika Piispaa ahdisti avustajien pukuhuoneen ohjeistus. (Voin kertoa, että itellä on sama fiilis tän Bloggerin kuva-asettelun kanssa, ohjelma haluaa fotot ihan eri paikkaan kuin minä.)

        

    
LIHASTREENIÄ

Keskustelutilaisuus päätettiin pitää muista teattereista poiketen yleisölämpiön puolella, kanttiinikin oli auki. Kävin ennen keskustelua nopeasti suihkussa, jotta pääsisimme jatkamaan matkaa mahdollisimman suoraan tapahtuman jälkeen. Kenties tästä siirtymästä johtuen katsojia ei jäänyt paikalle kovin monta, pidimme keskustelun kera noin 12 hengen. Vahvasti äänessä oli Matti Mäntylä, hieno näyttelijä joka on kiertänyt uransa aikana mm. Turussa, Kotkassa, Helsingissä, Porissa ja Vaasassa, mutta nyt tehnyt erikoisen kiepauksen politiikan kautta takaisin kaupungin teatterielämään: hän toimii teatterin hallituksen puheenjohtajana! Väittäisin, että maamme valistuneempana sellaisena! Eikä ole jättänyt näyttelijäntöitä, freelance-hommia piisaa edelleen. Näyttelijävaimonsa Kielo Tommila on myös palannut Poriin.

Oli hienoa saada palautetta kokeneelta kollegalta, hän oli tykännyt esityksemme levollisesta intensiteetistä ja tarkkuudesta. Varsinaisina keskustelun teemoina Porissa nousi esiin rivinäyttelijän ääni, ja ohjelmistojen viihteellistyminen, joka tuntuu olevan vallalla ympäri Suomea.
Olen 10-15  vuotta vuotta sitten nähnyt Porissa mm. esitykset Van Gogh ja postinkantaja, Killer Joe ja Rautarouva Vassa, joiden kaltaisia vahvoja draamoja ei talon esitteestä nyt löydy. (Keväällä tuleva romaanidramatisointi Karkkipäivä on askel tähän suuntaan).
Draamaroolit kehittävät näyttelijän totuuslihaksia (oma termini!), musikaali- ja revyy-esitykset taas muita muskeleita. Molempia tarvitaan, mutta varsinkin kiinnityksellä olevalle näyttelijälle tulee antaa mahdollisuus jumpata ensiksi mainittuja säännöllisin väliajoin. Että säilyisi kosketus perusasioihin. Jos talossa on iso näyttelijäkunta, voivat toiset selkeästi erikoistua erityistaitojensa mukaan esim. musiikkiteatteriin, mutta sitäkin tulee tehdä totuuden kautta.  Porissa on tällä hetkellä 13 vakituista näyttelijää.
  
Hienon lisän keskusteluun toi pyörätuolissa istuva nuorimies, joka paljastui innokkaaksi harrastajanäyttelijäksi. Hän naureskeli, ettei voisi näytellä Hamletia, kun se olisi sitten ”vamma-Hamlet”, mutta vakuutimme että teatterissa kaikki on mahdollista, keinot keksitään!


Tres Amigos on the Road. Taustalle ei ole green screen, se on ovi.



IN MEMORIAM

Päivä oli pitkä, aamulla olin mennyt ysiksi Teatterimuseolle liiton valtuuston kokoukseen, josta jouduin lähtemään pois kesken puheenjohtajavaalia (onnea uusipj Helena Ryti!), nappaamaan kyytiin Sidin ja Mikan ja lähdimme posottamaan Satakuntaan. Yöpymään emme voineet jäädä, seuraavana aamuna oli aikaiset kuvaukset sairaalasarjasta. Soundtrackina pimeällä 3 tunnin matkallamme kaikuivat Yngwie Malmsteen, Kauko Röyhkä ja Ricky Tick Band. Hyvässä seurassa.

Pari päivää myöhemmin Satakunnan Kansan kriitikko kirjoitti kehuvan kritiikin. Harmituin kuitenkin siitä, miten hän suhtautui esityksen esikuvaan, turhan yksipuolisesti. Toimittaja oli kyllä ollut paikalla keskustelutilaisuudessa, jossa kerroin että todellisuudessa Kilpi sai myös arvostusta osakseen.
Tähän aiheeseen liittyy vahvasti myös alussa mainitsemani palaute ja vastine, siitä siis myöhemmin.

Pieni mainostus: Huomenna 4.12. tulee YLE 1:ltä Atro Lahtelan ohjaama ja Anneli Kannon kirjoittama Valtiopeli 1863, joka juhlistaa suomalaisen valtiolaitoksen synnyn 150-vuotisjuhlaa. En ole nähnyt valmista draamadokumenttia, mutta epookin eteen on tehty töitä. Vilahdan mukana talonpoikaissäädyn edustaja Simolana. Vietimme hauskan päivän syyskuussa Suomenlinnassa, teeskennellen silloista Ritarihuonetta.   yväHyhh     

29. marraskuuta tuli muuten kuluneeksi 59 vuotta Eero Kilven kuolemasta. Hän nukkui pois kotonaan 72-vuotiaana, poikansa Hanneksen valvoessa vierellään. Syöpä oli edennyt nopeasti syksyn aikana. Pari päivää ennen kuolemaa Kansallisen johtaja Arvi Kivimaa soitti tietämättä asiasta ja tarjosi vierailuroolia.
Nyt 24. marraskuuta poistui koko kansan tuntema Matti Ranin, jota haastattelin keväällä 2011 Kilpeä koskien. Muistot elävät vahvana.
Tajuan liian vähän siteeranneeni Kilven kirjoituksia tässä blogissa. Ohessa hänen pohdintaansa elämän ehtoopuolesta.  

Rauhaisaa joulukuuta, palaillaan, t. Juha-Pekka  

Eero Kilven matrikkelikuva 1940-luvulta.

    Kun määrätty työkausi elämän vaiheessa loppuu niin suurimman vaikeuden tuo irrottautuminen siitä ilmapiiristä, johon vuosien kuluessa on tottunut. Varsinkin, jos tuntee vielä olevansa joltisissakin voimissa, on uuden ulospääsyn löytäminen henkiselle purkautumiselle vaikeata. Vuosien vieriessä opittu ammatillinen työtapa joutuu ruohottumaan ja uutta on työlästä oppia. Vasta, kun oppii tyytymään ”tavalliseksi ihmiseksi” ilman totutun ammatin vaatimaa huomiota, alkaa vähitellen löytää vaatimattomassa olemisessa elämisen rauhan.

Ellei ennen ole käsittänyt eristymisen suomaa rauhaa, niin sen saa lahjana vanhuudelta. Katselee ikänsä vuorenhuipulta elämän vaellusta, toisten ihmisten kilpailevaa taistelua ja – omaa menneisyyttään. Vanhuus opettaa alistumisen ehdottomuuteen rientävän maailman tavoitteista. Vanhuudessa on suljettu pois näyttämöltä. – Niin – ulkonaisesti -. Mutta vanhuudella on sisäisen ihmisen maailma yksin omanaan. Ulkonainen kilvoittelu ei ole särkemässä rikkaita talletuksia, joita elämän varrella on kertynyt varastoon. Jopa joskus pilkahtaa joku tuore henkäys siitäkin maailmasta, joka jo kaiken järjen nimessä on oman saavutuksen ulkopuolella.
  Turhaahan on vanhuuden kuvan ihannoimista yleistää. Lakastumistahan se on, kuten muukin luonnossa. Mutta vanhuudellakin on omat vivahduseronsa.


Lähdön tuntu. Miten siihen suhtaudun?

Me seisomme sanattomina käsitteiden edessä, joita ihmiskieli nimittää ikuisuudeksi ja äärettömyydeksi. Äly kutistuu niiden edessä mitättömäksi. Jotakin on siis, jota ihmisen on ymmärryksensä ylitse vain toteaminen – siis uskominen. Siinä on uskonnon pohja. Kuolemakin on ihmisälylle käsittämätön muodonvaihdos, jonka edessä nöyrrymme. Kun työssämme ohjaudumme löytämään oman itsemme kiinnittämättä päähuomiota ulkonaisiin saavutuksiin ja menestykseen, niin silloin mielestäni kuoleman porttikaan ei ole niin yllättävä käänne.


- Eero Kilpi muistikirjassaan 1950-luvun alussa




Porin Teatterin lisäsiiven sisäänkäynti. Kumman oven valitset?

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

EERO KILPI GOES EAST eli muistumia idänkiertueelta




Työväentalon tupareita vietettiin vuonna 1911.
VARKAUS 12.11.2013

100-vuotias Varkauden Teatteri kuuluu henkilökuntansa puolesta Suomen pienimpiin, Savonlinnan, Imatran ja Riihimäen ohella. Henkilökuntaa on parikymmentä, josta näyttelijöitä seitsemän. Talo sijaitsee keskustan laidalla, siistiksi remontoidussa tunnelmallisessa satavuotiaassa työväentalossa. Se onkin kaupungin harvoja puutaloja, muutoin rakennuskanta on paljolti 50-luvun kolmikerroksisia kivilaatikoita (pitkän Kauppakadun varrella) ja sitä uudempaa elementtirakentamista. Varkaudella on pitkä historia, mutta vähemmän asukkaita kuin synnynkaupungissani Raisiossa, jonne olisi hyvin vaikea kuvitella ammattiteatteria, Turun läheisyyden vuoksi.


Talon henkilökunta oli mukavaa, vaikka kommunikaatio ei aivan kulkenut: teatterinjohtaja ei ollut toimittanut kaikkia papereita tekniikan väelle etukäteen, jolloin he eivät olleet ihan kaikkeen valmistautuneet. Ja ennen esitystä tuli kiusallinen tilanne, kun ovet katsomoon avattiin sovitusti viittä vailla: olemme kaikkialla tottuneet siihen, että sitä ennen näyttelijöiltä vielä kysytään onko kaikki valmista. Nyt aloitimme valoläpimenon hieman myöhässä, maskeeraus meni hilkulle ja jouduin juoksemaan hakemaan lavalta kenkäni ensimmäisten katsojien jo hakiessa paikkojaan. Oppiipahan olemaan ottamatta mitään oletuksena, jatkossa varmistamme tämänkin!  
Valaistusmestari Marko Etelärinne zoomaili valoja ensi alkuun lavalta käsin kätevästi iPhonen oloisella kauko-ohjaimella, näyttävää. Kehitys kehittyy. 


Varkauden Teatterin ainoa näyttämö. Tai siis katsomo.

Talon näyttelijä Ville-Veikko Valtanen tuli moikkaamaan ennen esitystä ja pahoitteli, kun ei ole kovin paljoa katsojia. Kysyin paljonko, peläten että varauksia on 20-30, mutta vastaus olikin sata! He ovat vain tottuneet, että 250-paikkainen katsomo on ollut tänä vuonna koko ajan lähes täynnä. Syksyn ohjelmistovalinnat ovat olleet siinä mielessä vetäviä: Badding-musikaali, Elvis-musikaali, Sirkuspelle Hermanni, Kekkos-komedia (jonka kantaesitimme Linnateatterissa kesällä 2012!)… perusdraama tai puhenäytelmä ohjelmistosta uupuu, sellaista edustanee tammikuussa ensi-iltaan tuleva, tunnetusta elokuvasta sovitettu Hellyyden ehdoilla.
Varkauden Teatterilla on vain yksi näyttämö, pienempiä tai isompia produktioita on silloin tällöin tehty kaupungille muihin tiloihin.

Ohjaaja-käsikirjoittaja muuten osoitti kurittomuutta näyttelijänä Varkauden esityksessä! Kun makaan näytelmän alussa silmät suljettuna tuolissa, Sidi spiikkaa Bergbomin sisään. Kuulen tömähdyksen takaani, Juha siis suorittaa entreensa jotenkin kompastellen. Tuli epävarma olo, sattuiko jotain vakavaa johon tulisi reagoida, mutta päätän jatkaa. Juhan mykkä oleilu tuolissa oli myös aiempaa irtonaisempaa, röhnötystä pönötyksen sijaan. Lopun dialogissa hän yllättäen lisäsi repliikin ”Hirveetä huutoa ja mölinää, ääntä ja vimmaa, mieltä vailta! Taloudenhoitajattareni herää, kauneusuniltaan.” Esityksen jälkeen häneltä ei juuri herunut kommenttia aiheesta. Oletan tämän olleen vastaisku siihen, että viimeksi hän Kemissä unohti tekstistä(än) yhden tärkeän lauseen, ja huomautin hänelle tästä. Herkät taiteilijat. Seuraavana iltana Kuopiossa dialogi oli ennallaan.

Varkaudessa yleisökeskustelu liikkui näyttelijöiden itsetunnosta yleisökysymyksen myötä ohjaajiin, puhuimme työilmapiirin muutoksesta positiivisempaan suuntaan, ”huutajien” aika alkaa olla ohi. Nostin kuitenkin esiin viimevuotisen tapauksen Turun kaupunginteatterin Kirsikkapuistossa, jossa erilaisesta johtamiskulttuurista tullut sovinistiohjaaja vaati mahdottomia ja kaupungin työterveysvaltuutetun piti puuttua asioihin. (Tein jutusta haastatteluraportin jäsenlehteemme Ämyriin, entisen työpaikkani asiat kiinnostivat samoin kuin prässäävä ohjaamistapa, joka kulminoitui omalla kiinnityskaudellani Turkan ja K. Lahden produktioissa.)  


MAJOITUKSEN IHANUUS JA....

Flunssassa kiertue-elämä oli aika raskasta, Varkaudessa olin pikaläpärin jälkeen aika tööt, Finrexin voimalla tsemppasin esitykseen. Mutta Kajaanissa olo oli jo miltei ok, räkäisyyden ohella. Pelkäsin myös äänen tukkeutumista, mutta turhaan. Jotenkin sitä aina sinnitteli esityksen ajan. Kolme kertaa olen urani aikana esiintynyt äänen menettäneenä pihisten ja koristen (yksi niistä oli haastatteluilta Esko Salmisen seurassa), se ei ole ollut nautinto yleisölle eikä artistille.

Yhdistävä tekijä kiertolaisen kannalta tämän kiertuepätkän teattereissa oli, että meidät majoitettiin useamman hengen huoneisiin. Ilmeisesti säästötalkoot ovat täällä purreet enemmän ja vaikuttavat tällaisiinkin pieniin menoeriin. Sitä vaan huomasi jo tottuneensa siihen, että hotellille päästyään voi jonottamatta käydä suihkussa ja laittaa haluamansa musan tai tv-kanavan hetkeksi pauhaamaan. Sen verran sosiaalista tää kiertäminen muutoin on, että on huomannut arvostavansa sitä pientä luxusta ja omaa tilaa. Nyt piti ottaa huomioon toisten unenlahjat tai mahdollinen kirjoitusduuni, ehkä kärsiä tovereiden kuorsauksesta.  

Tres Amigos Fosforosos Habitaros.


Tuli mieleen laittaa tähän sitaatti Eero Kilven kirjeestä Loppiaisaaton ja Yli ulapan –näytelmien kiertueelta kesällä 1925. Pedanttina miehenä Kilpi toimi kiertueen käsöörina eli rahastonhoitajana.

8.6.25  Kiertueemme edistyy edelleen koko hyvin. Meidän nuoret pojat tahtovat vaan ottaa vähän rajusti tämän kiertuemenon. Tuskin ovat tähän mennessä vielä yhtäkään kunnollisesti nukuttua yötä nähneet. Eilistenkin upseerikekkereitten jälkeen, joihimme olimme kutsutut Kouvolaan Kuusankosken näytännön jälkeen, olivat pojat junaan tullessa hyvin väsyneitä. Tähän asti siitä ei vielä ole ollut mitään haittaa, koska ovat tehneet kunnollisesti tehtävänsä.

Tutun kuuloista, suuntaan ja toiseen, kiäh! Itse asiassa mun olisi pitänyt enemmänkin laittaa Kilven sitaatteja tähän blogiin, kirjasta löytyy monenlaista ajankuvaa ja filosofointia. Ehkä joskus.

Mut hei, Kuopion Cumuluksen aamiasbuffetissa oli kalakukkoa!


KUOPIO 13.11. 

Ai että, matkamies kiittää.

Kuopiossa oltiin extravieraanvaraisia, tekniikka oli meitä selkeästi vastassa ja takahuonetarjoilukin oli omaa luokkaansa, kiertueen messevin suorastaan. Esiinnyimme väistötilojen päänäyttämöllä eli Yhteiskoulun jumppasalissa, jonka 250-paikkainen katsomo odottaa siirtoa remontoidun teatteritalon upouudelle studionäyttämölle ensi kesänä.
Kuopio on minulle melko tuttu, olen vieraillut siellä vuosituhannen alusta lähtien silloin tällöin, kun ystävystyin kollega Ilkka Pentin kanssa Mikkelin kesäteatterin Simpauttajassa vuonna 1999. Viime vuosina tosin visiitit ovat jääneet vähemmälle. Ainakin tori oli kokenut muodonmuutoksen tässä välissä.
Tv-töistä tutun Launosen Antin kanssa söimme Introssa loistavat burgerit ennen majoittumista.
Eero Kilven vaimo Tekla oli omaa sukua Carlson,
"tätä merkittävää kauppiassukua Kuopiosta"!



Kuopion esityksen haaste oli keskellä katsomoa ammottava kanjoni, jonka reunamia sitten käytin hyväkseni kiipeillessäni Eero Kilven ulkomaanmatkoille.
Näyttele siinä sitten. Katsojia kertyi kuitenkin lopulta 130.
Yleisö oli alusta alkaen mukana, tuli olo että pystyy herkuttelemaan yksityiskohdilla ja rytmillä, ei tarvinnut pelata varman päälle tai puskea.



Kymmenkunta näyttelijää jäi juttelemaan yleisön kanssa. Kaikkiaan komeljanttareita on Kuopiossa 21, joka on nykyään jo hyvä luku, siinä missä aiemmin parikymmentä vuotta sitten ns. isoissa teattereissa oli helposti kolmekymmentä näyttelijää. Vertailun vuoksi Turussa on tällä hetkellä 18 vakituista näyttelijää, Lahdessa 23, Oulussa 20, Tampereen Teatterissa 21 ja Svenska Teaternissa 23. Omassa sarjassaan tässä suhteessa ovat Tampereen Työväen Teatterin 32 ja Kansallisteatterin 33 näyttelijää, mutta Helsingin Kaupunginteatterissa pääluku on 53!  Mitä enemmän näyttämöitä, sitä enemmän tarvetta. TTT:n ja HKT:n kohdalla taiteellisen henkilökunnan määrä on lisääntynyt myös fuusioiden kautta (Teatteri 2000, Lilla Teatern, Pieni Suomi…). Jos leikkaukset jatkuvat, nousee monissa taloissa eteen kysymys, millä volyymilla toimintaa pyöritetään, pitääkö jokin näyttämö sulkea ja/tai henkilökuntaa vähentää. Savonlinnassa on kova vääntö meneillään, ja Kotkassa leikattiin teatterilta ensi vuoden budjetista 100 000 euroa.
Many Faces of Kuopio, Yhteiskoulun aulassa.


Täälläkin aika kului keskustellessa nopeasti, tunti vierähti aiotun puolen sijasta. Ryhmätyöskentely nousi esiin, ja yleisön osuus esitystapahtumassa, päättyen kannustukseen näyttelijöiden suunnasta: ”itkekää vaan jos itkettää, tai naurakaa! Ei tarvitse pidätellä katsomossa!”
  
Kysyin Juhalta yleisön edessä, mitä hän ajattelee suomalaisista näyttelijöistä. Hän vastasi ettei ole vahingossakaan päässyt tekemään ulkomaalaisten näyttelijöiden kanssa, joten vertailukohtaa ei juuri ole, mutta että ei hän olisi näin montaa vuosikymmentä jaksanut teatteria tehdä melkein kaikissa Suomen teattereissa, jos näyttelijät olisivat jotain muuta kuin hyvää seuraa.

Kuopiossa istui katsomossa Stella Polariksen muusikko Hannu Risku, joka oli parhaillaan opettamassa musaimproa näyttelijäyhdistykselle. Jälkilöylyissä ravitsemusliikkeessä puhe liukui Matti Nykäsen roustaamisesta siihen, miksi ravintolan stand up -iltaan on helpompi tulla kuin teatteriin. Päädyimme siihen, että katsomoon paikalle istuttaminen on nykyihmiselle/nuorisolle pelottavaa ja kahlitsevaa, tuopin ääressä istuksiminen, kaverille kuiskailu ja kännykän plärääminen alkaa olla jo liiankin luonteva olotila.
MadMenMoment w Ian Pentti @ Backstage

KAJAANI 14.11.

Skippasimme aamukäyskentelyn Kuopiossa ja aikaistimme Kajaaniin saapumista, jotta pääsimme näkemään
pitkästä aviosuhteesta ja muistisairaudesta kertovan Katoavan maan (kirj. Satu Rasila, ohj. Eino Saari) päiväesityksen. Päänäyttämö, joka sijaitsee alun perin matkustajakodiksi rakennetussa, sittemin myös kaupungintalona toimineessa viehättävässä puulinnassa, oli tupaten täynnä.  Neljä näyttelijää esitti samaa pariskuntaa seitsenkymppisinä ja kolmekymppisinä, vaikka kurssikaverillani Mika ”Patu” Silvennoisella ja Janne Kinnusella on todellisuudessa vain 10 kuukauden ikäero! Teatterin taikaa. Hieno esitys, joka pisti miettimään oman terveyden ja ihmissuhteiden tulevaisuutta. Ja oli ilo nähdä Patskia lauteilla pitkästä aikaa.


Näyttelijä luonnollisessa elinympäristössään: Mika Silvennoinen.

Meidän esityksemme ei ollut päänäyttämöllä, vaan Sissilinnassa. Tämä suojeluskuntapiirin toimitilaksi 1926 noussut suojeltu rakennus on vuodesta 2002 pitänyt sisällään kiertueteatterin kotinäyttämön ja 80-paikkaisen katsomon. Hyvä ylioppilasteatterimainen fiilis, korkeuttakin piisaa.
Sissilinnan vuodelta 1926
Olin toimittanut Kari Suhoselle, jota en ennestään tuntenut, Bergbomin iskut ja dialogin sekä videotallenteen ja hän istahti rooliin tuosta vain, hyvällä auktoriteetilla. Ulkoisesti hän muistutti varjossa istuessaan Heikki Hervan ja Kari Heiskasen äpäräveljeä. Tutut lähettivät Karille paljon terveisiä kauttani, hän on pidetty mies ja selvästi yksi Kajaanin teatteriskenen voimahahmoista.  


Esityskin meni ihan hyvin, yleisöä oli 50 henkeä, melko iäkästä ja tarkkaavaista.
Näyttelijöitä oli paikalla (Karin lisäksi) Kajaanin 12 näyttelijästä kolme + yksi työharjoittelua tekevä Teatterikorkeakoulun opiskelija. Puhuttiin maneereista ja suhteesta yleisöön.
Kyllähän se vetää nöyräks kuunnella kollegaa, joka on tullut taloon vuonna 1975. Mä synnyin silloin!
Kari toi esiin sen, että olis kiva saada Kajaanissa välillä vähän rajumpaakin kritiikkiä, nyt tuntuu että kaikki mitä hän tekee on ”ihan kivaa”. Että miten siinä sitten kehittyy?
Puhuimme tästä vielä baarissa, itsellänikin oli fiilis, että jos olisin jäänyt kiinnitykselle Turkuun, olisi syntynyt ”meidän J-P”-ilmiö ja Kari oli juuri samaa mieltä, ja toisaalta se on ymmärrettävää, hän on ollut Kajaanissa töissä vuodesta -95.  (Vertailimme myös kokemuksia Kekkosen näyttelemisestä, hänellä on takanaan jo pari produktiota Urkin roolissa. En ihmettele!)
Loppusanoiksi eräs herra yleisö kehui kajaanilaisista näyttelijöistä näkyvää yhteisöllisyyden tunnetta, siihen oli hyvä lopettaa.
Kari Suhonen is... Kaarlo Bergbom.



Teatterinjohtaja Miko Jaakkola, joka on ollut talossa viitisen vuotta, tarjosi esityksen jälkeen paikalle jääneille näyttelijöille skumpat ja pidimme pienen privaattikilistyksen ynnä turinatuokion, jota jatkoimme paikallisessa rokkibaarissa. Aamulla Miko henkilökohtaisesti heitti Sidin ja mut lentoasemalle klo 5.30. Hienoja eleitä.
(Oli pakko lähteä aikaisin, koska piti olla Pasilassa maskissa kymmenen aikaan. Olisihan Kajaanissa mielellään aamupäivänkin viettänyt.)

Vielä on yksi syksyn esitys jäljellä. Huomenna ajelemme Näyttelijäliiton valtuuston kokouksesta kohti Poria  ja yötä vasten takaisin. Voi olla että raportti sieltä ja yhteenveto koko syksystä vähän viivästyy, tiistaina kuvaamme sairaalasarjaa ja keskiviikkona kone vie etelään pienelle lomalle. Cherio!



tiistai 12. marraskuuta 2013

KIRSIKKAPUUTARHAAN OTHELLONA RAKÄÄ PÄÄSSÄ?

SAAKO NÄYTTELIJÄ POTEA?

Terveiset junasta. Kohti Varkauden teatteria kaksi ja puoli tuntia. 
Hurme liittyy matkaan Pieksämäeltä, josta on vielä puolen tunnin reissu rakennemuutoksen kourissa kamppailevaan teollisuuskaupunkiin.
Olen onnistunut kehittämään viikonloppuna melkoisen flunssan, olo on hutera. Eilen oli sairaalasarjan kuvauksia ja iltapäivällä olin auttamassa ohjaajakaveria koekuvausten vastanäyttelijänä, joten lepo jäi vähiin. En itse asiassa muista milloin olisin esittänyt Fosforinhohtoista näin kehnossa kunnossa. Iltasella adrenaliini tehnee tehtävänsä, mutta voi olla että show'n jälkeen taas tuntuu.
Tässä tullaan taas tietysti näyttelijän ammatin yhteen ikuisuuskysymykseen: milloin on tarpeeksi kipeä jäämään kotiin? Paineet yleisöä ja työkavereita kohtaan ovat kovat, monesti uhmaamme lääkärin määräyksiä ja omaa järkeä. Käsittääkseni jonkinlaista kohtuullisuutta on teattereissa kuitenkin tapahtunut, esitysten peruuttamisen tai vaihtamisen kynnys on madaltunut. Vaakakupissa painaa tietysti se, että jollei jotakuta nyt päästetä lepoon, paljonko paraneminen hidastuu, ja vaikuttaa mahdollisesti tuleviin töihin, esityksiin tai harjoituksiin.
Tällä kertaa mulla ei tullut mieleenkään jättää esityksiä tekemättä, kaikki tämä vaivannäkö kiertueen vuoksi, ainutkertaiset mahdollisuudet kohdata tekijöitä ja yleisöä. Täniltaisesta väkimäärästä en tiedä, mutta huomenna Kuopiossa pitäisi olla 150 katsojaa. Eli Eero Kilpi niiskuttaa troppien voimalla jos tarvitsee, luultavasti varaan lavan läheisyyteen vesilasin, josta hörpätä mikäli kurkku liikaa kuivuu esityksen aikana. Ja toivon että pahin on ohi, taudin huippu taitettu.

Muistuu mieleen parikymppisenä lukemani taiteentutkija Aarne Kinnusen kirja "Mitä näyttelijä tekee?" (Luin kaikki mahdolliset teatterikirjat joita Raision tai Turun kirjastoista löytyi) Eräässä kirjan esseessä pohdittiin, saako Othellolla olla nuha? Siis jos näyttelijällä on nuha, tuleeko hänen peitellä sitä vai tuleeko se ottaa osaksi roolityötä? Tätä sitten pohditaan useita sivuja , en muista mihin siinä päädyttiin. Teatterin tutkimus on joskus tuollaista.
Kun katsoin netistä mitä Aarne Kinnuselle kuuluu, huomasin hänen julkaisseen pari vuotta sitten muistelmat.
Ja että hän on yhä naimisissa näyttelijä-lausuja Aino-Maija Tikkasen kanssa, jolla on myös Suomifilmiuraa takanaan. Ja taas muistot vie: Aino-Maija oli keväällä 1997 näyttelemässä KOM-teatterin Kirsikkapuutarhassa, jonka harjoituksia olin pari viikkoa seuraamassa työharjoittelujaksonani puolivuotisella Teatterikorkean täydennyskoulutuskeskuksen ja Turun työvoimapiirin teatterikurssilla. Marcus Grothin hahmometodia käyttäen ohjaama vähäeleisyyden ja läsnäolon ilmapiiri teki syvän vaikutuksen, luulen kantavani siellä nähtyjä juttuja edelleen mukanani. Anna-Maija oli tuolloin 70 ja näytteli Firs-palvelijaa. Mukana oli KOMin peruskaartin lisäksi TeaKin tuolloisia opiskelijoita mm. Meri Nenonen, Ursula Salo, Valtteri Tuominen, Tapani Kalliomäki sekä vierailijoina Hannu Lauri ja Anna-Leena Härkönen.
Ohjaajan assistenttina ja pienessä ohikulkijan roolissa kansaa edustamassa oli Mikko Roiha, joka sittemmin on tehnyt näyttävää teatteriuraa ja nostettu välillä gurun asemaan. Tuolloin hänet muistettiin Hyvien herrojen homotarjoilijana ja hän oli vastikään vaihtanut opinnot Nätyssä TaiKin elokuvaohjaajuuteen.
Muistan ajatelleeni, että "ei tämä nyt ole oikeastaan sen kummallisempaa" kuin tekemisemme Turun ylioppilasteatterissa, Raision teatterissa, samanlaista yrityksen ja erehdyksen kautta tekemistä, näyttelijöiden epävarmuutta ja napinaa valittua tyylilajia kohtaan, samanlaista kahviossa notkumista omaa vuoroa odotellessa... En koskaan nähnyt valmista esitystä, mutta siitä tuli kehuttu teos, jota esitettiin pitkään ja joka vei Grothin joiksikin vuosiksi Teatterikorkean näyttelijäntyön professoriksi. Jouko Turkankin huhuttiin sanoneen esitystä mestariteokseksi, vaikka näyttelijäntyön pudotettu estetiikka oli melko kaukana hänen kiihkeästä tavastaan. Mietin kuitenkin, että luultavasti heidän päämääränsä olivat samat: autenttinen ilmaisu, rentous, vangitsevuus.
Hahmometodia näyttelijäntyön opettamisen ja tutkimisen välineenä ei kannata aivan purematta niellä, varsinkaan nuorilla ihmisillä, jolla ei vielä ole kovin paljon elämänkokemusta, mutta jotain siinä on. Pitänee joskus vielä hankkiutua Grothin kurssille, joita hän pitää edelleen mm. Saarenmaalla.

MARKKINOINNISTA
Lupasin kirjoittaa hieman teatterien markkinoinnista, joten:
luultavasti näyttelijät ja muut tekijät ovat hyvin harvoin markkinointiväkeen tyytyväisiä. Yleisin lause, joka suustamme kuuluu yleisökadon kohdalla kuuluu, on "no kun tätä ei oikein markkinoitu", tai ei ainakaan markkinoitu oikein. Harvemmin olemme sitä mieltä, että esityksessä itsessään olisi vikaa. Kehuvat arvostelut auttavat joskus, eivät aina. Ja välillä markkinointi (ja/tai julkkisesiintyjät) saavat katsojat liikkeelle, vaikka esitys ei olisi kovin kummoinen.
Uskon että laitosteatterien pr-väellä on kädet täynnä, kun pitää koettaa myydä kaupunginteatterien koko ohjelmistoa, sekä käynnissä olevaa että tulevaa, siis luultavasti kymmentä tuotetta eli esitystä kerralla. On olemassa tietyt vakiokäytännöt ja -kanavat, joista ei luultavasti helposti lähdetä poikkeamaan. Silloin tällainen yksittäinen pieni esitys jää helposti jalkoihin.

Esityksemme vaihteleva yleisömenestys on tietysti osunut muhun henkilökohtaisesti, kun olen itse koko ajan lavalla ja olen puurtanut paljon ainutlaatuiseksi kokemani 100-vuotiskiertueen hyväksi. Omaan tuottajantoimeeni on tässä kuulunut kiertueen käytännön asioiden hoitaminen teatteritalojen kanssa, eli matkojen ja majoituksen varmistaminen, palkkioiden sopiminen, pr-materiaalin toimittaminen ja teknisen henkilökunnan briiffaaminen, esityksen Facebook-sivujen ja tämän blogin päivittäminen. Olen heittänyt talojen markkinoitsijoille täkyjä, mutta tietenkin luottanut heidän ammattitaitoonsa luoda yhteys paikalliseen yleisöön. Välillä se on toiminut, välillä ei, kuten nyt on nähty. Ensi sunnuntain päiväesitys Raumalla peruttiin pari viikkoa sitten, kun varauksia oli kymmenkunta, mutta huomenna Kuopiossa on ne 150 varausta.

Se mihin alunperin luotin, oli että saisimme etelästä käsin luotua myös valtakunnallista näkyvyyttä, että kiertueemme saisi pienen uutisoinnin valtalehdissä ja muutamia haastatteluja aiheen ympäriltä joihinkin julkaisuihin. Toisin kävi, 100-vuotiskiertue ei ylittänyt uutiskynnystä. Keväällä julkaistu postimerkkisarja, jossa komeilivat Ritva Valkama, Esko Salminen ja nuoremman polven tekijät täytti sivun Hesarissa, ehkä mediakiintiö tuli siinä täyteen. Minäkö kateellinen, heh, ja tähän hymiö (koetan välttää niitä tässä blogissa! ;) ).
 
Kodin Pellervo on hieno lehti, mutta olisi ollut hauska saada puffia kiertueesta johonkin muuallekin, pariinkin paikkaan, jolloin yleisö olisi voinut tsekata että jaa, tuleekohan tuo meillekin päin, laitanpa korvan taakse. 
Nälkäteatterilla ei ole henkilökuntaa, eikä tarvetta laajentaa, koska voittoa ei tarvitse tehdä. Näyttelijäliitolla on pieni henkilökunta, meillä ei ole esim. tiedottajaa, vaan lehdistötiedotteet ja muut laaditaan muun työn ohessa, kuka parhaiten ehtii, toimistomme väki on kyllä ammattitaitoista mutta todella kiireistä.
Luultavasti olisi mun olisi pitänyt tarkemmin itse pohtia, mihin meilata ja miten. Nyt luotin liiton postituslistoihin tarkastamatta lainkaan, mitä medioita siellä on, tai miten tiedotteita yleensä jaetaan. Mulla ei siis ollut tuottajan pätevyyttä tässä(kään) asiassa.
Mutta yksin emme ole, puhuin myös kehutun Kivi-esityksen tekijöiden kanssa. Johannes Korpijaakko (jonka kanssa olimme yhtäaikaa valintakokeissa, hän meni TeaKiin, minä Nätyyn) on saanut vuolaat kehut Samuli Reunasen ohjauksesta Hannu Mäkelän tekstiin, vaan vastaavaa haastetta on heidänkin kiertueillaan ollut. Heidän tuottajansa heitti hyvän pointi: kaltaisemme esitykset nostavat kuitenkin teattereiden ohjelmistoprofiilia kaiken humppapumpan keskellä, mutta taantuman ja yt-neuvottelujen aikana jengi tuntuu haluavan sellaista, minkä tietää olevan "takuuvarmasti hauskaa" ja "vastinetta rahalle".
"Jotain repäisevää kai tarttis tehdä, jos näkyvyyttä haluaisi, ja siinä sivussa voisi sitten mainita esityksenkin."
Junan ravintolavaunusta löytyikin ohjaajamme ja tämänkertainen Kaarlo Bergbom, Juha Hurme. Hän oli jäänyt Helsinkiin opetettuaan eilen TeaKissa. Puhuimme vähän Aarne Kinnusesta (Juhankin mielestä Kinnusen lähestymistapa estetiikan kautta on melko monimutkistava), vaikka hieman häiritsi sattumalta samaa matkaa taittava entinen rovaniemeläinen teatterityöntekijä, joka oli melkoisessa maistissa jo puolenpäivän aikaan. Sanoi olevansa onnellinen.

Kuten minäkin, vaikka olo ei herkku olekaan! On mainiota päästä esittämään esitystä ihan uudessa kaupungissa, johon ei ole ennestään juuri mitään kosketuspintaa. Eläköön taide!

Ps1. Oulun esityksen jälkeen sain postia katsojalta, joka kertoi omasta ja perheensä teatteritaustasta. Kyseessä on erittäin aktiivinen ja asiantunteva teatterissakävijä, jonka kanssa on ilo vaihtaa ajatuksia. Heidän (ja teidän, jotka tätä luette ja joiden oletan olevan keskimääräistä kiinnostuneempia teatteritaiteesta) takia me tätä teemme. Toki itsemmekin.

Ps2.
En ole kerrannut esityksen tekstiä, luotan että se tulee kyllä. ja käymme kuitenkin pikaläpimenon talon valoteknikon kanssa. Kohta jo perillä.


maanantai 28. lokakuuta 2013

OULUN IHME



Oulussa valmistellaan hawaijilaista versiota Angels in Americasta?



Kiertueen 8. keikka 17.10.2013. Kirjoitin tätä postausta jo Oulussa, mutta reissaaminen, Ilmaisuverstaan 10-vuotisbileet, Näyttelijäliiton hallitushommat ja menneen viikon duunit (YLEn & Yellowfilmin uuden sairaalasarjan kuvaukset, dubbaus, Kotimaisen Näytelmän Festivaalin monologityöpaja) veivät aikansa ja veronsa. But here we go:

ENNÄTYSYLEISÖ!
                                                            
Shades of Grey: Näkymä kiertueen fiineimmän majoituspaikasta
kohti teatteritaloa ja toriparkkityömaata.
                                 

Oulun Kaupunginteatteri on ruma betonimöhkäle meren rannalla. Pohjois-Suomen selkeästi isoin teatteri, ja varmasti ”ammattimaisin” monessa mielessä. Henkilömäärässään, PR:ssään, profiilissaan, vierailevien ohjaajien nimissä… Ja niin vain kävi että täällä vetäisimme keikan kiertueen pienimmälle yleisölle!

En siis kiitä Oulun kaupunginteatterin markkinointia tässä, enkä usko teatterinjohtajankaan niin tekevän.
Olin joitain viikkoja aiemmin kuullut Koukin Mikolta (joka johtaa teatteria vielä kevään puoliväliin ennen siirtymistään Turkuun), että myynti on ollut hiljaista, mutta toivoimme sen elpyvän, ja että paikallislehti tarttuisi syöttiin ja tekisi jutun. Rovaniemen keikalta ilmestyi tämä Lapin Kansan arvostelu esityspäivänä, kai sitä Oulussakin luetaan. Ei auttanut. Tilavaan harjoitussaliin pystytetyn Pikisalin katsomossa istui laskujeni mukaan 22 ihmistä! No, olen jossain helsinkiläisessä underground-teatterissa esittänyt tätä muinoin kymmenellekin, joten ei se sinänsä haitannut, mutta: Oulun esityksessä oli myös kaikkien aikojen hiljaisin yleisö!  

Silloin tällöin on ollut rauhallisempaa, mutta 15 minuutin kohdalla jengi on viimeistään lämpenee ja nauruja alkaa virrata. Nyt eivät kuitenkaan lähes mitkään ns.varmoistakaan vitseistäkään uponneet, syvä hiljaisuus ja keskittyneisyys olivat vastassa. Ok, pientä hyrinää ja tyrskähdyksiä toki kuului välillä, mutta luulen yleisön jännittäneen ”pienuuttaan”, ja he olivat myös levittäytyneet turhan laajalle 120 hengen katsomossa.
Kaikki tällainen vei kyllä keskittymistä, ei syntynyt totuttua virtausta, aaltoa, jonka päällä ratsastaa. Sellaisena yleisön reaktiot parhaimmillaan toimivat. Vastavuoroista antamista. Näyttelemiseni ja juttu pysyi kyllä kasassa, mutta kokoajan kalvoi takaraivossa epäilys ”tapahtuuko nyt nyt jotain mitä mä en tajua? Huudanko mä? Kiirehdinkö?” Kuin olisi mikroskoopin alla, ja siinähän tulee hyvin itsetietoiseksi.  Ilmeisesti en, ainakaan Sidin mukaan.  Arvokas oppitunti tämä oli, näinkin voi siis käydä, ei kannata tottua ja tuudittautua tiettyihin reaktioihin. Alkoi melkein naurattaa.

LOPUTON PIMEYS?

O
lin antanut valoteknikolle ohjeen, että näytelmän loppuessa pimeyteen, kumarrusvaloja ei nosteta ennen kuin yleisö alkaa taputtaa. Kemissä kesti jonkin aikaa, mutta Oulussa rikottiin tässäkin suhteessa ennätys. Oli hiljaista ja pimeää, joku kuiskasi jotain. Yksittäinen taputusyritys. Ei vieläkään. Valoteknikkokin piti kutinsa. Oma pokkani meinasi pettää, harkitsin sanovani hitaasti ”tämä on ihmiskoe…” tai ”The End…”, kunnes lopulta jengi alkoi taputtaa ja valot nousivat. Ehdin myös esityksen aikana pohtia, että kannattaako koko keskustelutilaisuutta pitää, jos meininki on tämä. Yllättäen kaikki jäivät kuitenkin kuuntelemaan jutusteluani. Keskustelun alussa kerroin naureskellen, että olipa tuo pitkä pimeys hassua, ja valoteknikko huutaa: ”42 sekuntia!”

                                        
Paljon täydemmäksi ei Pikisalin katsomo tästä muutu.
                                        

Pidän luentoni, vähän lyhyempänä ehkä, ja sitten keskusteltiin, ihan kivasti. Eräs yksittäinen herra sanoi että tämä on niin hyvä esitys, että voisi katsoa kahteen tai kolmeen kertaan uudestaan, ja tarkkailla miten se rakentuu, nyt kun ”juonen” tietää. Show’n jälkeen otti 100-vuotisjulisteen viemiseksi jälkikasvulleen.

Oulun kaupunginteatterin näyttelijöitä ei Bergbom-Akia lukuun ottamatta paikalla ollut, useimmilla oli harjoitukset tai esitys (Housut pois & Kielletyt muistot... huonoa organisointia) ja loppuja ei sitten kai vaan kiinnostanut. Eläkkeellä oleva, lukuisia teattereita urallaan kiertänyt 81-vuotias Veikko Mylly sen sijaan agitoi yleisöä hienosti koko rahalla, sanoi esityksen olleen ”kymmenen plus” ja sopivan täydellisesti juhlavuoden kiertueeksi, muistelee myös yhden vuoden sopimuksia, jolloin ihmiset muuttivat paremman palkan perässä talosta toiseen useita kertoja vuosikymmenessä.  ”Moniko teistä edes tiesi, että on olemassa Näyttelijäliitto, joka pitää näyttelijän pinnalla, tämä nykyaikainen showbusiness ajaa nykyään yli raa’asti,  omistusoikeus siihen mitä hän tekee, ja mitä kaikkea se on taistellut vuosien saatossa, ja nyt nämä tekijänoikeudet!”, hän haastoi katsojia ja siteerasi lopulta oululaissyntyistä Aaro Hellaakoskea, joka esityksessämmekin on tärkeässä sivuosassa:
                       

Jos on sinua
niin kuin minua
kiskottu kahtaalle, uuvuksiin,
tietänet senkin:
uupuenkin
alati uudestisynnyttiin

"Tämä on minun ohjenuorani näyttelemisessä edelleen!" Mietin pitkään, kenet Myllyn ääni toi mieleen, kunnes tajusin… Niemelän Juhani! Tampereen Työvikseltä eläkkeelle jäänyt hieno kollega, jonka kanssa teimme Turkan Konkurssisirkusta Turussa. Lienevätkö samalta murrealueelta, mutta äänen väri ja poljento olivat yllättävän identtiset, juurevat. (Tarkistan tämän myöhemmin: Mylly on syntynyt Pohjanmaalla, Paavolassa, Niemelä taas Kymeenlaakson Iitissä. Mutta joku samankaltaisuus ja painokkuus heissä silti on!) Mylly on viime marraskuussa vetänyt runoillan Oulun päänäyttämöllä, eli virtaa löytyy, upeeta!
Paljastuu myös, että sanaileva valomiehemme on Veikon poika! Kiittää esityksestä ja esittää jääkiekkovertauksen vähemmän tunnetuista pelaajista, jotka mahdollistavat Selänteiden ja muiden loistamisen.


OULU BY NIGHT TUHANNEN KAPAKAN KAUTTA

Bergbomia ansiokkaasti paikannut Aki Pelkonen, joka on rinnakkaiskurssiltani TeaKista (samoin kuin yksi ”virallisista” Bergbomeista, Mika Piispa, he ovat siis kurssikavereita!), otti roolinsa vakavasti ja meni kampaamon kautta hakemaan hahmolle esikuvan mukaiset epookkiviikset ja parran. Vitsailimme, että luultavasti siitä johtui yleisön hiljaisuus! Vakavasti Aki otti myös isännöintimme Oulussa: saimme kahdeksan baarin kierroksen, alkaen Pikisaaren tunnelmallisesti SokeriJussi-krouvista, Jumpruun (haalarikansalle muutama nimikirjoitus) ja vaikka mihin. Menkää Cafe KULuMAan ja tilatkaa drinkki nimeltä Rammstein. Juoman miksaaminen on ehkä siisteintä ikinä, tulette näkemään!

                                            
Kilpi & Bergbom: Kuin Silloin Ennen (Edward Cullenin ja ZZ Topin myöhemmät waiheet?)
                                  

Kansanomaisessa Sarkka-baarissa laulan pitkästä aikaa karaokea. Unchained Melody kulkee ihan hyvin. Ääni kestää, kun sitä käyttää, nyt olen puhunut kolmena peräkkäisenä iltana paljon, sisältäen pikaläpimenot, esitykset, keskustelutilaisuuden ja vielä baarielämän. Antaa itsevarmuutta.

Seuraavana aamuna hotellin aamiaisella tapaamme sattumalta kuopiolaisen tanssijan, joka oli katsomassa esitystä lääkärimiehensä kanssa. ”Kaunis ajatus, että annatte Eerolle toisen mahdollisuuden, kuvataiteilijat voivat saada arvostusta kuolemansa jälkeen, mutta näyttelijät ovat enemmän aikaansa ja yleisöönsä sidottuja.” Näinpä. Tanssijat myöskin.

Summa summarum: Pohjoisessa oli kivaa, teatteritaloissa paiskitaan lujaa duunia ja ihmiset ovat mukavia. Kiertäminen peräkkäisinä päivinä käy työstä, kehä matkustus-roudaus-valojen tsekkaus-majoittuminen-läpimeno-esitys-keskustelu-baarissa käynti-matkustus-blogin pohtiminen ei jätä paljon aikaa muulle. Kolme turhaa matkakirjaa oli mukana, en vilkaissutkaan niitä. Siihen nähden, että näemme tämän vaivan ja olemme "yhteisellä asialla" eli juhlistamassa Näyttelijäliittoa, tuntuu tietysti paremmalta, mitä enemmän jengiä katsoimoissa on. Nyt etelään mentäessä luvut laskivat: Rovaniemellä 90, Kemissä 60, Oulussa tämä surullinen reilu parikymmentä.


Kirjoitan varmaan jossain kohtaa erikseen teatterin markkinoinnista yleisesti ja esityksemme haasteista sen suhteen. Parin viikon päässä häämöttävään Kuopion esitykseen on nyt varattu jo yli 110 lippua. Se tekee tietenkin gutaa, mutta samalla ihmetyttää, miksi hajontaa yleisömäärissä voi olla näin paljon?!? Mitä jotkut teatterit tekevät oikein? Onko Hurmeella erityisfaneja joissain taajamissa? Wtf?

Moi, muikeaa marraskuun loppua,
t. Juha-Pekka

Ps. Toissailtana 26.10. oli tosiaan Kansiksen Lavaklubilla Teksti-yhteisön järjestämä työpaja, jossa kuusi kirjailijaa loi  yhdelle näyttelijän kanssa tekstin esityskuntoon vuorokaudessa, kesto n. 5 min. Virossa opiskeleva Veera Marjamaa kirjoitti mulle hauskan terapiaistuntotekstin metsurimiehen parisuhdetilityksistä. Hyvin erityyppistä monologisointia kuin Lurjuksemme, realismia ja illuusion luomista, mutta jengi tykkäs ja fiilis siis bueno, semminkin kun jännitti etukäteen.

10-vuotiaasta Ilmaisuverstaastakin tekis mieli kirjoittaa erikseen, katsotaan ehdinkö. Sillä välin tsekatkaa sivusto.