KEMI ON POHJOISSAAMEKSI GIEPMA

Kemin kaupunginteatterin vierailukämpässä on kotijumalat kohdallaan.

KIINALAISIA JA TV-NAKKEJA

”Montako söit? – Yheksän!” Tällainen huudahdus kuului Turun Kaupunginteatterin katsomosta 70-luvun alussa, kun Brechtin vakavassa aatedraamassa GALILEON ELÄMÄ näyttämölle astui sivuroolissa Heikki Kinnunen. Slogan oli napattu nakkimainoksesta, joka pyöri tuolloin tv:ssä, Kinnunen mukanaan. Kyllä hävetti, muisteli kemiläinen näyttelijä Satu Tala, joka parikymppisenä valveutuneena taiteilijanalkuna pahastui tietenkin kovin.

Julkisuus ja helsinkikeskeisyys olivat eräitä puheenaiheita keskustelussa, johon nyt pääsi mukaan myös Juha Hurme, junaillen edestakaisin Porista, jossa hänellä on Juslenius-ensi-iltansa lauantaina Rakastajat-teatterissa. (Se on kuulemma niin hyvällä mallilla, että hyvin uskalsi yhdeksi päiväksi jättää näyttelijöiden ja assistentin työstettäväksi.) Nuorehko näyttelijätär kertoi ystäväpiirinsä tyrmistyksestä kun he päättivät miehensä kanssa muuttaa Kemiin. Nyt heillä on lapsia ja ihan älyttömästi töitä, joten he ovat erittäin tyytyväisiä ja onnellisia. Repikää siitä!

Katsojatkin kehuvat paikallisia näyttelijöitä (heitä on yhdeksän, ja kaikki katsomassa, tämä on heille työaikaa!) lämmöllä. Paikalla ovat hauskasti myös äiti ja poikansa, joka opiskelee toista vuotta Teatterikorkeakoulussa. Äiti kysyy pariinkin otteeseen, että eikö se ole raadollista ja rankkaa tuo näyttelijän työ, ikään kuin koettaisi saada jälkikasvunsa toisiin aatoksiin! No, tuskin onnistuu, kiäh. Opiskelija kertoo heille teatterikoulussa opetettavan juuri nyt vastanäyttelijän tärkeyttä, ja miten epätyytyväisyys omaan tekemiseen voi unohtua, kun yrittää saada kaverin näyttämöllä onnistumaan. Kuulostaa hyvältä opilta.  

Juha kertoo, kenties hieman mun Eero Kilpi-luento-osuuteni jälkeen puolustaen, mistä näkökulmasta hän on esityksen kirjoittanut. Se on kuolevan miehen viimeinen uni, satu, jossa kerrotaan mahdollisimman paljon muustakin kuin näyttelijyydestä, Eero Kilven kautta symboloidaan työelämän raaistumista ja kiihtyvää elämänrytmiä. Teksti ei siis yritäkään olla dokumentti. Totta.

Loppulauseeksi keskustelusta nousee julkisuuden paineiden ja raadollisuuden keskeltä kuitenkin, että teatterintekijät ovat etuoikeutettuja saadessaan aikuisina luvan kanssa jatkaa leikkimistä, hiekkalaatikolla touhuilua.  

Itse esityksestä: vaikka meidät on lykätty teatterin isolle näyttämölle (jonka katsomoon tulee noin kuusikymmentä ihmistä, mukaan lukien talon näyttelijät), tila on kuitenkin varsin intiimi ja lavan ja auditorion suhde hyvä. Jengi istuu kuitenkin osittain melko kaukana ja hajaallan, jolloin en aluksi meinaa saada yhteyttä. Mutta illan edetessä homma vapautuu. Näytelmässä on muuten kohta, jossa Eero Kilpi pyytää yleisöä arvaamaan, mitä hän on juuri esittänyt, onomatopoeettisesti. Yleensä tässä ei kukaan reagoi, mutta Kemissä kuuluu vieno ”Kiinalaisia!” Saan pidettyä pokkani ja muokkaan tekstin jatkoa vastaukseen sopivaksi. Lahdessa itse asiassa vastattiin myös: ”Notre Damen kellonsoittaja.” Ei niin aivan mahdottoman kaukana totuudesta, tulkaa itse arvuuttelemaan!

POHJOISEN PARPIKANI?

Uusi teatterinjohtaja Sarianne Paasonen on ollut virassa vasta pari kuukautta, ja ainakin toistaiseksi hän pystyy mutkattomasti istumaan meidän ja kolmen näyttelijän kanssa yhdellä (huom.!) lasillisella teatterin läheisessä Gringo-baarissa. Turinoimme
Kemissä pyörii yleensä vain yhdet jutut kerrallaan isolla ja pienellä näyttämöllä, tällä hetkellä ja studio-puolella Sirkku Peltolan Pieni Raha (jonka kahtia jaetun katsomoratkaisun vuoksi emme esiintyneet siellä) Isolla puolestaan harjoitellaan Saamelandiaa (ohj. Kimmo Kuusimäki), johon Sattva-Hanna Toiviainen on suunnitellut vinkeän näköisen pahvilavastuksen.  

Kemissä on 22 000 asukasta, ja viime näytäntökaudella katsojia kävi teatterissa 26 000 eli pullat ovat melko hyvin lehtereillä. Ilmeisesti teatterimatkalua tykätään harrastaa kauempaakin, vaikka myös Rovaniemi ja Oulu ovat melkoisen lähellä.

Vuonna 1983 rakennettu punatiilinen kulttuurikeskus sisältää teatterin lisäksi kirjaston ja museon. Muutamia vastaavia ratkaisuja on Suomessa muitakin, mutta silloin kyseessä on yleensä ammattijohtoinen harrastajateatteri. Mieleen nousee myös samoihin aikoihin Lontooseen valmistunut Barbican, jonka uumenissa olin kesällä kurssilla Guildhall School of Music & Dramassa.  
Teatterin sisuksissa on myös sympaattinen vierailukämppä, johon kaksioidumme Sidin kanssa. Käyn pienellä iltakävelyllä ja paikallisessa juottolassa tapahtuu muutama tunnistaminen Suomen suosituimman päivittäisdraamasarjan roolini kautta. "Jos me oltais tiijetty että oot esiintymässä täällä, oltais tultu katsomaan!" Ihan sympaattista jutustelua syyslomalla olevien ammattikoululaisten kanssa, mutta en silti lähde Tornioon jatkoille.

Nyt Oulussa hotellissa, menossa läpimenoon, Bergbomina rouhea Aki Pelkonen. Ciao.

Kemin kulttuurikeskuksen julkisivu.

Aito Palsa henkilökunnan lämpiössä!

Kemin näyttelijät: Marketta Airo, Sirpa Filppa, Tatja Hirvenmäki, Jukka Lempinen,
Satu Tala, Jaakko Tohkanen, Pekka Johansson, Tomi Turunen, Hanna Vähäniemi.

Lehtileike kahviossa, koruton otanta!

Suurella näyttämöllä, mutta intiimisti ja lämpimästi.