OULUN IHME

Oulussa valmistellaan hawaijilaista versiota Angels in Americasta?

Kiertueen 8. keikka 17.10.2013. Kirjoitin tätä postausta jo Oulussa, mutta reissaaminen, Ilmaisuverstaan 10-vuotisbileet, Näyttelijäliiton hallitushommat ja menneen viikon duunit (YLEn & Yellowfilmin uuden sairaalasarjan kuvaukset, dubbaus, Kotimaisen Näytelmän Festivaalin monologityöpaja) veivät aikansa ja veronsa. But here we go:

ENNÄTYSYLEISÖ!
                                                            

Shades of Grey: Näkymä kiertueen fiineimmän majoituspaikasta
kohti teatteritaloa ja toriparkkityömaata.

                                 

Oulun Kaupunginteatteri on ruma betonimöhkäle meren rannalla. Pohjois-Suomen selkeästi isoin teatteri, ja varmasti ”ammattimaisin” monessa mielessä. Henkilömäärässään, PR:ssään, profiilissaan, vierailevien ohjaajien nimissä… Ja niin vain kävi että täällä vetäisimme keikan kiertueen pienimmälle yleisölle!

En siis kiitä Oulun kaupunginteatterin markkinointia tässä, enkä usko teatterinjohtajankaan niin tekevän.
Olin joitain viikkoja aiemmin kuullut Koukin Mikolta (joka johtaa teatteria vielä kevään puoliväliin ennen siirtymistään Turkuun), että myynti on ollut hiljaista, mutta toivoimme sen elpyvän, ja että paikallislehti tarttuisi syöttiin ja tekisi jutun. Rovaniemen keikalta ilmestyi tämä Lapin Kansan arvostelu esityspäivänä, kai sitä Oulussakin luetaan. Ei auttanut. Tilavaan harjoitussaliin pystytetyn Pikisalin katsomossa istui laskujeni mukaan 22 ihmistä! No, olen jossain helsinkiläisessä underground-teatterissa esittänyt tätä muinoin kymmenellekin, joten ei se sinänsä haitannut, mutta: Oulun esityksessä oli myös kaikkien aikojen hiljaisin yleisö!  

Silloin tällöin on ollut rauhallisempaa, mutta 15 minuutin kohdalla jengi on viimeistään lämpenee ja nauruja alkaa virrata. Nyt eivät kuitenkaan lähes mitkään ns.varmoistakaan vitseistäkään uponneet, syvä hiljaisuus ja keskittyneisyys olivat vastassa. Ok, pientä hyrinää ja tyrskähdyksiä toki kuului välillä, mutta luulen yleisön jännittäneen ”pienuuttaan”, ja he olivat myös levittäytyneet turhan laajalle 120 hengen katsomossa.
Kaikki tällainen vei kyllä keskittymistä, ei syntynyt totuttua virtausta, aaltoa, jonka päällä ratsastaa. Sellaisena yleisön reaktiot parhaimmillaan toimivat. Vastavuoroista antamista. Näyttelemiseni ja juttu pysyi kyllä kasassa, mutta kokoajan kalvoi takaraivossa epäilys ”tapahtuuko nyt nyt jotain mitä mä en tajua? Huudanko mä? Kiirehdinkö?” Kuin olisi mikroskoopin alla, ja siinähän tulee hyvin itsetietoiseksi.  Ilmeisesti en, ainakaan Sidin mukaan.  Arvokas oppitunti tämä oli, näinkin voi siis käydä, ei kannata tottua ja tuudittautua tiettyihin reaktioihin. Alkoi melkein naurattaa.

LOPUTON PIMEYS?

Olin antanut valoteknikolle ohjeen, että näytelmän loppuessa pimeyteen, kumarrusvaloja ei nosteta ennen kuin yleisö alkaa taputtaa. Kemissä kesti jonkin aikaa, mutta Oulussa rikottiin tässäkin suhteessa ennätys. Oli hiljaista ja pimeää, joku kuiskasi jotain. Yksittäinen taputusyritys. Ei vieläkään. Valoteknikkokin piti kutinsa. Oma pokkani meinasi pettää, harkitsin sanovani hitaasti ”tämä on ihmiskoe…” tai ”The End…”, kunnes lopulta jengi alkoi taputtaa ja valot nousivat. Ehdin myös esityksen aikana pohtia, että kannattaako koko keskustelutilaisuutta pitää, jos meininki on tämä. Yllättäen kaikki jäivät kuitenkin kuuntelemaan jutusteluani. Keskustelun alussa kerroin naureskellen, että olipa tuo pitkä pimeys hassua, ja valoteknikko huutaa: ”42 sekuntia!”

                                        

Paljon täydemmäksi ei Pikisalin katsomo tästä muutu.

                                        

Pidän luentoni, vähän lyhyempänä ehkä, ja sitten keskusteltiin, ihan kivasti. Eräs yksittäinen herra sanoi että tämä on niin hyvä esitys, että voisi katsoa kahteen tai kolmeen kertaan uudestaan, ja tarkkailla miten se rakentuu, nyt kun ”juonen” tietää. Show’n jälkeen otti 100-vuotisjulisteen viemiseksi jälkikasvulleen.

Oulun kaupunginteatterin näyttelijöitä ei Bergbom-Akia lukuun ottamatta paikalla ollut, useimmilla oli harjoitukset tai esitys (Housut pois & Kielletyt muistot... huonoa organisointia) ja loppuja ei sitten kai vaan kiinnostanut. Eläkkeellä oleva, lukuisia teattereita urallaan kiertänyt 81-vuotias Veikko Mylly sen sijaan agitoi yleisöä hienosti koko rahalla, sanoi esityksen olleen ”kymmenen plus” ja sopivan täydellisesti juhlavuoden kiertueeksi, muistelee myös yhden vuoden sopimuksia, jolloin ihmiset muuttivat paremman palkan perässä talosta toiseen useita kertoja vuosikymmenessä.  ”Moniko teistä edes tiesi, että on olemassa Näyttelijäliitto, joka pitää näyttelijän pinnalla, tämä nykyaikainen showbusiness ajaa nykyään yli raa’asti,  omistusoikeus siihen mitä hän tekee, ja mitä kaikkea se on taistellut vuosien saatossa, ja nyt nämä tekijänoikeudet!”, hän haastoi katsojia ja siteerasi lopulta oululaissyntyistä Aaro Hellaakoskea, joka esityksessämmekin on tärkeässä sivuosassa:

                       

Jos on sinua niin kuin minua kiskottu kahtaalle, uuvuksiin, tietänet senkin: uupuenkin alati uudestisynnyttiin

"Tämä on minun ohjenuorani näyttelemisessä edelleen!" Mietin pitkään, kenet Myllyn ääni toi mieleen, kunnes tajusin… Niemelän Juhani! Tampereen Työvikseltä eläkkeelle jäänyt hieno kollega, jonka kanssa teimme Turkan Konkurssisirkusta Turussa. Lienevätkö samalta murrealueelta, mutta äänen väri ja poljento olivat yllättävän identtiset, juurevat. (Tarkistan tämän myöhemmin: Mylly on syntynyt Pohjanmaalla, Paavolassa, Niemelä taas Kymeenlaakson Iitissä. Mutta joku samankaltaisuus ja painokkuus heissä silti on!) Mylly on viime marraskuussa vetänyt runoillan Oulun päänäyttämöllä, eli virtaa löytyy, upeeta!
Paljastuu myös, että sanaileva valomiehemme on Veikon poika! Kiittää esityksestä ja esittää jääkiekkovertauksen vähemmän tunnetuista pelaajista, jotka mahdollistavat Selänteiden ja muiden loistamisen.


OULU BY NIGHT TUHANNEN KAPAKAN KAUTTA

Bergbomia ansiokkaasti paikannut Aki Pelkonen, joka on rinnakkaiskurssiltani TeaKista (samoin kuin yksi ”virallisista” Bergbomeista, Mika Piispa, he ovat siis kurssikavereita!), otti roolinsa vakavasti ja meni kampaamon kautta hakemaan hahmolle esikuvan mukaiset epookkiviikset ja parran. Vitsailimme, että luultavasti siitä johtui yleisön hiljaisuus! Vakavasti Aki otti myös isännöintimme Oulussa: saimme kahdeksan baarin kierroksen, alkaen Pikisaaren tunnelmallisesti SokeriJussi-krouvista, Jumpruun (haalarikansalle muutama nimikirjoitus) ja vaikka mihin. Menkää Cafe KULuMAan ja tilatkaa drinkki nimeltä Rammstein. Juoman miksaaminen on ehkä siisteintä ikinä, tulette näkemään!

                                            

Kilpi & Bergbom: Kuin Silloin Ennen (Edward Cullenin ja ZZ Topin myöhemmät waiheet?)

                                  

Kansanomaisessa Sarkka-baarissa laulan pitkästä aikaa karaokea. Unchained Melody kulkee ihan hyvin. Ääni kestää, kun sitä käyttää, nyt olen puhunut kolmena peräkkäisenä iltana paljon, sisältäen pikaläpimenot, esitykset, keskustelutilaisuuden ja vielä baarielämän. Antaa itsevarmuutta.

Seuraavana aamuna hotellin aamiaisella tapaamme sattumalta kuopiolaisen tanssijan, joka oli katsomassa esitystä lääkärimiehensä kanssa. ”Kaunis ajatus, että annatte Eerolle toisen mahdollisuuden, kuvataiteilijat voivat saada arvostusta kuolemansa jälkeen, mutta näyttelijät ovat enemmän aikaansa ja yleisöönsä sidottuja.” Näinpä. Tanssijat myöskin.

Summa summarum: Pohjoisessa oli kivaa, teatteritaloissa paiskitaan lujaa duunia ja ihmiset ovat mukavia. Kiertäminen peräkkäisinä päivinä käy työstä, kehä matkustus-roudaus-valojen tsekkaus-majoittuminen-läpimeno-esitys-keskustelu-baarissa käynti-matkustus-blogin pohtiminen ei jätä paljon aikaa muulle. Kolme turhaa matkakirjaa oli mukana, en vilkaissutkaan niitä. Siihen nähden, että näemme tämän vaivan ja olemme "yhteisellä asialla" eli juhlistamassa Näyttelijäliittoa, tuntuu tietysti paremmalta, mitä enemmän jengiä katsoimoissa on. Nyt etelään mentäessä luvut laskivat: Rovaniemellä 90, Kemissä 60, Oulussa tämä surullinen reilu parikymmentä.


Kirjoitan varmaan jossain kohtaa erikseen teatterin markkinoinnista yleisesti ja esityksemme haasteista sen suhteen. Parin viikon päässä häämöttävään Kuopion esitykseen on nyt varattu jo yli 110 lippua. Se tekee tietenkin gutaa, mutta samalla ihmetyttää, miksi hajontaa yleisömäärissä voi olla näin paljon?!? Mitä jotkut teatterit tekevät oikein? Onko Hurmeella erityisfaneja joissain taajamissa? Wtf?

Moi, muikeaa marraskuun loppua,
t. Juha-Pekka

Ps. Toissailtana 26.10. oli tosiaan Kansiksen Lavaklubilla Teksti-yhteisön järjestämä työpaja, jossa kuusi kirjailijaa loi  yhdelle näyttelijän kanssa tekstin esityskuntoon vuorokaudessa, kesto n. 5 min. Virossa opiskeleva Veera Marjamaa kirjoitti mulle hauskan terapiaistuntotekstin metsurimiehen parisuhdetilityksistä. Hyvin erityyppistä monologisointia kuin Lurjuksemme, realismia ja illuusion luomista, mutta jengi tykkäs ja fiilis siis bueno, semminkin kun jännitti etukäteen.

10-vuotiaasta Ilmaisuverstaastakin tekis mieli kirjoittaa erikseen, katsotaan ehdinkö. Sillä välin tsekatkaa sivusto.